Porkkalan vuokra-aika 1944-56
Vuoden 1944 syyskuussa, Suomen irrottautuessa toisesta maailmansodasta Neuvostoliiton ulkoministeri Molotov ilmoitti välirauhanneuvotteluvaltuuskunnalle, että Neuvostoliiton sotilasjohto vaatisi Porkkalan aluetta meritukikohdan perustamista varten. Perusteluissa hän viittasi sotilasmaantieteellisiin seikkoihin, joiden mukaan vihollisen pääsy Suomenlahdelle estetään sulkemalla lahden suu. Ajatus ei ollut uusi. Itseasiassa se oli peräisin Venäjän-Japanin sodan ajoilta, jolloin suuri osa Venäjän Itämeren laivastosta oli tuhoutunut Tsushiman meritaistelussa vuonna 1905. Suunnitelman mukaan merilinnoituksen pääpuolustusasema rakennettaisiin Suomenlahden kapeimpaan kohtaan Porkkalan ja Tallinnan välille. Näin vihollisen eteneminen tuon linjan itäpuolelle estettäisiin meritse. 5. heinäkuuta 1912 vahvistettu suunnitelma sai nimekseen 'Pietari Suuren merilinnoitus' Venäjän laivaston perustajan tsaari Pietari I Suuren (1672-1725) mukaan.
Ilmeisesti Neuvostoliiton strategian mukaan paras keino suojella Leningradia (Pietaria) oli siis vanhan suunnitelman henkiin herättäminen. Tähän suunnitelmaan tarrautuneena Neuvostoliitto vaati jo talvisodan jälkeen Hankoa tukikohdakseen, jonka se saikin. Itseasiassa Neuvostoliiton vaatimus Hangon tukikohdasta oli esitetty jo ennen sotaa. Suomen hallitus kuitenkin torjui esityksen. Jatkosodan jälkeen Neuvostoliitto muutti vaatimuksensa koskien Hankoa koskemaan laajempaa tukikohtaa Kirkkonummella.
Ei myöskään tule unohtaa että, toinen maailmansota raivosi vielä Euroopassa ja Saksan laivasto oli edelleen varsin iskukykyinen. Ainoa väylä Neuvostoliiton laivastolle, ja etupäässä sen voimakkaalle sukellusveneaseelle, kulki pitkin miinoitettua Suomenlahden pohjoisrantaa. Yksi Porkkalan meritukikohdan tehtävistä oli suojata tätä reittiä.
19. syyskuuta 1944 Suomen valtuuskunta allekirjoitti välirauhansopimuksen Neuvostoliiton ja Ison-Britannian kanssa Moskovassa. Illan tultua tieto radioitiin kaiken kansan kuuluville. Tieto Porkkalan vuokraamisesta viideksikymmeneksi vuodeksi Neuvostoliitolle tuli monille järkyttävänä yllätyksenä. Vuokra-alue käsitti kokonaisuudessaan n. 1000 km2, josta maa aluetta oli 380,7 km2.
Seuraukset
Alueen evakuointiin annettiin aikaa kymmenen päivää. Työ päästiin aloittamaan 20.9. ja se piti suorittaa loppuun torstaihin 28.9. mennessä. Käytännössä oli siis vain kahdeksan päivää käytettävissä. Irtaimisto, huonekalut, perunat, juurekset, viljat, heinät ja halot kuljetettiin n. 20 000 hengen voimin satojen autojen ja hevoskärryjen sekä lukuisten junanvaunujen, kahden suuren höyrylaivan ja satojen muiden veneiden avulla turvaan.
Perjantaina 29.9 kello 11 (12 Venäjän aikaa) Kivenlahden sillalle laskettiin rajapuomi. 7272 henkeä oli jättänyt taakseen asuinpaikkansa ja kotinsa. Vaikka evakuinti olikin onnistunut lähes täydellisesti ja vaikka monet olivat löytäneet ainakin väliaikaisen kodin, joutuivat siirtolaiset pian uusien ongelmien eteen. Epätietoisuus korvauskysymyksistä ja niiden virallisista järjestelyistä kesti pitkän aikaa. Siksi päätettiin perustaa Porkkalan liitto ajamaan siirtoväen asioita.
Porkkalan liitto ei kuitenkaan onnistunut vaikuttamaan kovinkaan paljoa 3. huhtikuuta 1945 säädettyyn lakiin jonka mukaan täydelliset korvaukset maksettaisiin vain 500 000 markkaan asti. 500 000:n ja miljoonan markan väliltä korvattiin 50% ja suurimmista vahingoista maksettiin vain 2% korvauksia, suurin maksettava korvaus olisi 3 miljoonaa markkaa. Lisäksi vahinkoja arvioimaan asetettu lautakunta leikkasi yleensä asukkaiden arviot noin puoleen, mistä johtuen korvausten määrä jäi tuskin kolmasosaan todellisten menetysten määrästä. Siirtolaisille myönnettiin kuitenkin jonkin verran verohelpotuksia.
Liikenteelliset vaikutukset Porkkalan vuokrauksella olivat välittömät. Junaliikenne Helsingin ja Turun välillä jouduttiin ohjaamaan Hyvinkään ja Karjaan kautta, mikä kasvatti matka-aikaa hieman yli kolmesta tunnista lähes seitsemään tuntiin. Vuonna 1947 neuvostoviranomaiset sallivat kuitenkin kauttakulku liikenteen, mutta ehtona oli, että matka tapahtuisi suljetuin ikkunaluukuin neuvostosotilaiden vartiodessa. Läpikulusta Neuvostoliitto veloitti 50 kultadollaria junalta.
Toinen liikenteellinen seikka liittyi merenkulkuun, sillä laivastotukikohta katkaisi tärkeän rannikkoväylän Suomenlahden itäisiin satamiin. Aluksi suomalaisilla kauppalaivoilla oli oikeus kulkea valvotuissa saattueissa sisäväylää, mutta vuoden 1947 alusta rannikkoliikenne ohjattiin ulkoväylälle, joka saattoi varsinkin pienillä aluksilla ja huonolla säällä olla jopa vaarallista. Usein sattuikin että sumussa ja myrskyssä alukset ajautuivat Neuvostoliiton alueelle, mistä seurasi hankalat ja joskus pitkäveteiset selvitykset.
Porkkalan tukikohta
Porkkalan tukikohdan komentajana toimi merivoimien kenraaliluutnantti Sergei Ivanovits Kabanov. Koulutukseltaan hän oli rannikkotykistöupseeri ja oli toiminut aiemmin Baltian rannikkopuolustuksen johdossa, Hangon merisotilaallisen tukikohdan komentajana, johtanut Leningradin kaupungin sisäistä puolustusta ja samalla koko Leningradin alueen rannikkopuolustusta. Kenraaliluutnantti Kabanov kuoli vuonna 1973 Leningradissa, jossa hänen kunniamerkkinsä ja upseerintikarinsa ovat näytteillä merisotamuseossa, Hangon puolustuksesta kertovalla osastolla.
Vaikka Porkkala olikin pääasiallisesti merisotilaallinen tukikohta, oli sinne sijoitettu vain vähän laivastoyksiköitä. Kuitenkin suuri osa Neuvostoliiton Itämeren laivastosta haki varustetäydennyksiä Porkkalasta. Tukikohdan pääasejärjestelmänä toimi Mäkiluodon 305 mm:n kaksoistorni (tykin kantama n. 43 km), jolla voitiin vaivatta ampua yli Suomenlahden. Lisäksi varustukseen on kuulunut ainakin puoli tusinaa 130 mm:n puoliautomaattisia kanuunoita (kantama 32 km).
Rannikkoa on miehittänyt merijalkaväen osastot ja raskas jalkaväen aseistus siten, että rantoja kattoi aukoton tuliverkko. Kallbådenin majakassa toimi merivalvontaryhmä, jolla on ollut ainakin 1950-luvulla käytössään sekä meri- että ilmavalvontaan kykenevä tutka. Alueella on myös ollut raskasta kenttätykistöä, panssarirykmentti sekä kolmesta neljään ilmatorjuntapatteristoa. Friggesbyn lentokentältä operoivien hävittäjien määrästä ei ole tarkkoja tietoja.
On arviotu, että Porkkalan tukikohdan asukasluku oli suurimmillaan yli 20 000 henkeä, joista 7000- 8000 oli siviiliväestöä. Alueella sijaitsivat myös 500-paikkainen keskikoulu numero 455 ja sairaala. Elintarvikkeet tuotiin pääasiassa Tallinnasta ja Leningradista. Degerbyssä oli suuri leipomo, joka piti tukikohdan leivässä. Myös pienimuotoista maataloutta harjoitettiin, mikä ilmenee siitä, että neuvostojoukkojen lähtiessä mukana vietiin alueelta mm. yksi leikkuupuimuri.
Vaikka alueelle on ollut leimallista sotilaallinen luonne, niin siviiliväestön vaikutusta ei pidä jättää huomiotta. Todennäköisesti elämä on sujunut normaaliin tapaan kuin missä yhteisössä tahansa, vaikka sille otaksuttavasti on ollut ominaista tietty eristyneisyyden tunne.
Neuvostoliitto luopuu Porkkalasta
Tuskin kukaan uskoi vuokra-alueen ennenaikaiseen palauttamiseen. Historian kirjojen mukaan poliittinen kehitys sekä Suomen ja Neuvostoliiton väliset ystävälliset suhteet saivat aikaan sen, että Suomen presidentti J. K. Paasikivi kutsutiin 6. syyskuuta 1955 Moskovaan "keskustelemaan niistä toimenpiteistä, joilla edelleen lujitettaisiin ystävyyttä ja yhteistyötä Neuvostoliiton ja Suomen välillä." 16. syyskuuta neuvotteluvaltuuskunnat kohtasivat ensimmäisen kerran. Jo seuraavana päivänä kansainvälinen lehdistö otsikoi: Neuvostoliitto luopuu Porkkalasta!
Porkkalalla ei kuitenkaan ollut merkittävää asemaa Neuvostoliiton sotilas strategiassa. Itseasiassa tukikohdan huoltamisesta oli tullut taloudellinen rasite. 1950-luvun puolivälissä Neuvostoliitto aloitti merkittävän kamppanjan ulkomaisia sotilastukikohtia vastaan, tarkoituksena vähentää Neuvostoliiton ympärillä olevia NATO:n tukikohtia. Ilmauksena rauhaisista aikeistaan Neuvostoliitto luopui Varsovan-Liiton ulkopuolella olevista tukikohdistaan. Ensimmäisenä oli Lushun eli Port Arthur, Kiinassa ja sitten samana vuonna Porkkala. Samoihin aikoihin Neuvostoliiton merivoimien painopiste oli siirtynyt Itämereltä Pohjoiselle Jäämerelle. Lisäksi Kalingradin liepeille Baltinskiin oli rakennettu Itämeren laivaston uusi päätukikohta. Porkkalan vuokra-alue palautettiin Suomelle 26.1.1956.
Kiista omistusoikeudesta
Maisema oli muuttunut paljon varsinkin Friggesbyssä ja Upinniemessä. Metsää oli hakattu, pellot olivat käyttämättöminä, rakennuksia oli hävinnyt tai siirretty, monien rakenusten käyttötarkoitusta oli muutettu ja monia uusia rakennuksia oli noussut. Suuri osa hautakivistä oli kaadettu tai niitä oli käytetty rakennusmateriaaleina. Suurinman järkytyksen jälkeen vallitsi kuitenkin entisten asukkaiden mielissä helpotus ja ilo siitä, että vuokra-aika oli ohi.
Omistusoikeudesta syntyi kuitenkin kiista. Koska valtio oli maksanut vuonna 1944 Porkkalasta evakkoon lähteneille ihmisille vahingon korvauksia, se ajatteli myös omaavansa omistusoikeuden palautettuun alueeseen. Porkkalan liitto alkoi kuitenki taistelun sen puolesta, että pakoon lähteneet voisivat saada takaisin entiset asuinpaikkansa tai sen mitä niistä oli jäljellä. 20. kesäkuuta 1956 astui voimaan laki jonka perusteella voitiin palauttaa omaisuus oikeille omistajille. Vaikka laki ei kaikilta osiltaan vastannutkaan monien toiveita ja odotuksia, niin sitä voitiin pitää kuitenkin tyydyttävänä.
